Enkelikoirat Iida ja Solina

Tänään on Suuren Surun Päivä. Sanat eivät riitä. Iida ja Solina, äiti ja tytär matkaavat yhdessä Sateenkaarisillalle. Sateenkaarisillan ylittäneet ystävät säilyvät mielissämme aina ja odottavat siellä meitä, kun vuorostamme sillan ylitämme.

Iida sairastui vakavasti alkuvuonna. Se sai yhtäkkiä järkytyksekseni epilepsia-kohtauksen. Kuuden päivän aikana Iida sai 4 kohtausta. Yhtään kohtausta en nähnyt kokonaan, ensimmäisen kohtauksen saadessaan Iida oli eri huoneessa, jolloin näin lopun ja kolme kohtauksista tapahtui yöllä, jolloin heräsin Iidan raapiessa kohtauksen aikana lattiaa. Kohtaukset kestivät näkemältäni osin muutaman minuutin vaikkakin ne tuntuivat järjettömän pitkiltä minuuteilta.

Verikokeissa löytyi maksa-arvojen heittoa, muut arvot olivat normaaleissa rajoissa. Jo aiemmin Iidalla oli ollut ruuan sulamisen kanssa ongelmaa. Barf-ruokitun koiran jätöksistä näkee helposti, jos ruoka on sulamatonta. Tähän vaivaan Iidalle oli löytynyt sopiva lääke (vaikutti vatsan toimintaan jollain tavoin), mutta sitä ei suositeltu käytettäväksi epilepsialääkeen kanssa. Yritin nyt ruokavalion avulla säästää Iidan maksaa, sillä myös epilepsialääke pisti maksan koville. Iidalle siis aloitettiin barbituraattilääkitys, jonka jälkeen kohtaukset heti loppuivat.

Epilepsialääkityksellä mentiin etiäpäin ja alkuun sivuvaikutukset olivat hurjia; Iida oli kuin viiden promillen humalassa ensimmäisen viikon. Kohtaukset kuitenkin pysyivät poissa ja pääsimme lopulta aloittamaan lääkkeen annoksen pienentämisen.

Ruoka ei edelleen sulanut hyvin ja lopulta Iida lopetti syömisen kokonaan, mikään ei maistunut vaikka Puodistani kaivoin kaikki mahdolliset herkut nenän eteen. Aloitimme ruoansulatukseen vaikuttavan lääkityksen uudestaan, koska epilepsialääkitys oli jo aika pienellä annoksella. Viime lauantaina Iida oli kuolla ihan itsellään, kun se ei syönyt eikä juonut mitään. Ruokahalu kuitenkin koheni illaksi normaalille tasolle lääkkeen alkaessa purra ja kaikki näytti tosi hyvältä - Iida söi ja joi normaalisti. Ruokin sen viisi kertaa päivässä ruuan sulamisen tehostumiseksi.

Maanantai-iltana Iida sai sitten rajun kohtauksen. Näin tämän alusta asti ja olin kyllä aika järkyttynyt siitä, millainen kohtauksen alku oli, lopun lattian raavinta kyljellään jäykistellen oli samanlaista kuin aikaisemmin. Iida sai illalla vielä toisen kohtauksen ja yöllä toiset kaksi. Jokaisen kohtauksen jälkeen Iida käveli asuntoa ympäri pari tuntia kykenemättä rauhoittumaan. Yö oli todella pitkä. Aamulla pääsimme heti eläinlääkärille ja yhteistuumin totesimme, ettemme enää Iidaa kiusaa.

Sitä voi äkkiä miettiä, miten tämä nyt Solinaan sitten liittyy... Solinan lonkat alkoivat vaivata enemmässä määrin viime syksynä. Siitä lähtien Solina oireili koko ajan, se ontui jatkuvasti, oikeaa puolta vasenta selvemmin. Liikkuessaan se mieluiten meni laukalla, jos ravasi niin vain hyvin hiljaista vauhtia ja tällöinkin ontuen ja jäykästi, lyhyellä taka-askeleella.

Mieli Solinalla oli kuitenkin aina pirteä kuin peipposella ja hyväntahtoinen Solina touhuilikin kaikkea mitä se on aina touhuillut. Meillä koirat painavat joka päivä vapaana isolla tontilla, mikä on toki hieno asia. Solinaa oli kuitenkin pidettävä jatkuvasti silmällä ja suojeltava toisten leikeiltä, sillä vähän väliä meno yltyy laumassa varsin vauhdikkaaksi. Solina ei itseään varonut eivätkä myöskään muut koirani varoneet sitä vaan sen yli jyrättiin ihan samallalailla kuin kenen tahansa. Paha loukkaantumisen riski lonkkia oireilevalla on käsillä koko ajan.

Joskus pitää tehdä hyvin vaikeita valintoja. Vaakakupissa painaa paljon koiran hyvinvointi ja kärsimys plus omat tunteet sotkevat asioita varsin tehokkaasti. Olenko itsekäs jos pidän kipeää koiraa vai olenko itsekäs jos vien sen viimeiselle matkalle, ennen kuin kaikki mahdollinen ja mahdoton on tehty?

Niin Iidan kuin Solinankin elämää muistellessa muistan pelkästään paljon kaikkea hyvää, miten valtavasti ne ovat tuoneet iloa ja sisältöä minun elämääni niin harrastuskaverina kuin ihan arjessa touhutessa. Olen velkaa näille ystäville kunnianarvoisen lopun, ilman pitkää kituuttamista lääkkeiden ja hoitojen voimalla vain sen vuoksi, etten niistä halua luopua ja koska se on vaikeaa.

Jos koirat osaisivatkin kertoa miten kipeitä ne ovat. Mutta niin kauan kuin näin ei ole on se viimeinen ratkaiseva päätös tehtävä ihan itse eikä se tule minkään koiran kanssa olemaan helppo asia. Minusta on kuitenkin mukavaa muistella koiraa sellaisena kuin se oikesti oli eikä kipuja kärsivänä raukkana.

Iidan muisto elää ikuisesti hänen jälkeläisissä. Solinalla ei koskaan tehty pentuja juuri lonkkiensa takia mutta se ei hänen muistoansa vähennä. Solinan sisältävä Iidan sukulinja on olemassa ja vaalii osaltansa molempien koirien muistoa.

FIN MVA BH Ikiliikkujan Mary Lee 9.7.1998 - 24.2.2009
FIN MVA BH Arttulan Briljanttipimu 12.3.2003 - 24.2.2009

Kaapelitehtaan pentunäyttely

Helmikuun 8 pvä oli Helsingissä Kaapelitehtaalla pentunäyttely. Ihan ekaa kertaa näyttelyyn kirmasivat sisarukset Onni ja Albiina. Albiinalla oli aluksi aikamoisia sisäistysongelmia siitä, miten näyttelyssä käyttäydytään (kuten esimerkiksi liikutaan eteenpäin). Onneksi on nakit keksitty ja onneksi on ahne koira ja kaiken onneksi olin kerrankin ajoissa paikalla ja niinpä minulla oli paljon aikaa Albiinan kanssa touhuilla. Ja kyllähän sitten näyttelykehässä jo juoksenneltiin kuin vanha tekijä konsanaan. Onnilla ei moisia ongelmia ollut ja se tosiaan oli kuin useammankin kerran näyttelyissä käynyt.

Valaistusolosuhteet kuvaamista ajatellen eivät Kaapelitehtaalla ole mitkään maan parhaat. Omaa kameraa en edes ehtinyt kassista kaivaa. Sentään pari kuvaa sain muistoksi Albiinan ensi esiintymisestä. Kuvat Anu Mustonen.

Tuloksiin olen tyytyväinen, sillä molemmat saivat kunniapalkinnot. Tosin mielestäni Onni olisi ansainnut parhaan urospennun sijoituksenkin - vaikka itse vaatimattomasti näin sanonkin ;) Pennut siis esiintyivät luokassa 5-7 kk.

Arttulan Oikopolku PEK1 KP PU2
Arttulan Oolalaa Albiina PEK2 KP PN2

Matka talveen ja takaisin

Lauantaina 7.2. suuntasin aamulla kello kuusi pakun nokan kohti Kokkolaa, tarkemmin Alaveteliin ja Seljekseen oli suuntima. Pakkasta oli vaivaiset yksi aste. Kaverikseni lähti pikkuneiti Albiina, samalla sai hyvää autossaoloharjoittelua hän. Keli oli alkumatkasta suolaista sohjoa, ylemmäksi ajellessa pakkanen alkoi pikkuhiljaa nousta sinne kymmenen nurkille. Kiva ylläri oli käydä yhdessä risteyksessä, kun lokasuojiin jäätynyt sohjo ei antanutkaan renkaille lainkaan tilaa kääntyä. Hiukan säikäytti, onneksi en kuitenkaan löytänyt itseäni ja Vivaroa ojan pohjalta.

Seljeksessä oli Larekin järjestämä Ruuhirod, eli koirien valjakkokisat. Puitteet olivat tosi upeat; Lomakylä, joka toimi kisakeskuksena oli järven rannalla, keskellä metsää. On varmasti mielettömän kaunis paikka myös kesällä. Maisemat olivat talviset, lunta oli minun silmiini älyttömän paljon. Meillähän sitä oli pari senttiä, täällä sain oitis lumen määrään tottumattomana kengät täyteen lunta :) Muutenkin muistui mieleen, millainen se oikea talvi oli vuosikausia sitten etelässäkin.

Voi sitä ääntä ja meteliä, mikä koirista lähti. Oli se vaan ihan oma tunnelmansa, kun koirat jodlasivat innoissansa ja odottelivat kärsimättöminä. Olin ihan ensimmäistä kertaa valjakkotapahtumassa muttei minulle jäänyt mitenkään epäselväksi, että koirat kyllä tiesivät, mitä kohta tapahtuisi. Starttiin mennessään valjakkoa oli pitelemässä useita käsipareja ja kuski seisoi koko painolla jarrun päällä ja silti valjakko tahtoi lähteä luvatta menemään.

Tapasin matkallani myös kasvattini Kiton (Arttulan Pakiton). Kito asustaa Oulussa, josta nyt ei ollut kuin kivenheittämä Seljekseen ja niinpä omistajat Katri ja Harri ilokseni ajelivat minua tervehtimään. Kiitos teille kovasti, oli mukava iltapäivä. Oheisesta kuvasta välittyy mielestäni mainiosti Kiton sammariluonne, häntä vipattaa hurjana ja kieli keskellä suuta ;)

Eipä matkani muuten ollut pelkkää talveen tutustumista ja autolla ajelua. Ihan se perimmäinen syy oli tuoda tullessani lähtöjään ruotsalainen sammariuros Vattnadals Jack Big Zwee eli Jakki. Jakki muutti Vauhtitassun kennelistä oman laumani jatkoksi. Ainahan sitä nyt yksi koira joukkoon mahtuu...

Kotiinpaluu tapahtui illalla siinä yhdentoista nurkilla. Kilometrejä kertyi yhteensä melkein 1000, ihan riittämiin yhdelle päivälle sanon minä. Ja kotoisasti etelän talven tapaan tietenkin satoi vettä...